Tunteiden viemää sosiaalityössä

Sosiaalityö on helppo mieltää byrokraattisten vaatimusten sävyttämänä ja menetelmällisenä työnä, jossa työtä mitataan hyvinkin usein suorituksina. Dokumentointia, erilaisia suoritteita ja vaikkapa asiakasmääriä on helppo mitata irrallisina suorituksina unohtaen niiden taustalla tunteet, vuorovaikutuksen ja suhteen asiakkaaseen. Työntekijöiden saatetaan jopa odottaa toimivan objektiivisena ja rationaalisena tarkkailijana, joka tekee ratkaisuja järjellä tunteet unohtaen. Samalla työ kuitenkin sisältää paljon tunteita ja tunnetta, jossa itsetuntemus on olennaisessa roolissa. Sosiaalityössä tunteita kohdataan monella tasolla, suhteessa asiakkaaseen, työtiimiin ja organisaatioon. Tunnetilat ovat välillä kuin iilimatoja, tarttuvat mokomat myös työtiimin sisällä.

Tärkeä kysymys lieneekin olisiko sosiaalityöntekijöiden koulutuksessa painopistettä hyvä lisätä teorian lisäksi käytännön kohtaamiseen ja itsetuntemukseen? Miten eri organisaatioissa voitaisiin tukea tervettä tunteiden käsittelyä? Sosiaalityötä tehdään omalla persoonalla, jolloin työntekijä kantaa mukanaan viitekehyksenä oman elämänsä historiaa, arvoja, tunteita ja omaan persoonaan liittyviä vahvuuksia ja kehittymisen kohtia. Itsetuntemus ja oman itsen työstäminen jää paljolti yksittäisen työntekijän harteille, ellei tarjolla ole tarpeeksi turvallista tilaa näiden asioiden käsittelylle. Usein esimerkiksi työnohjaus mielletään paikkana, jossa on mahdollisuus tutkia työtä ja itseään työntekijänä. Kuitenkaan tämä ei foorumina palvele kaikkia itsensä tutkiskelun alustana johtuen monistakin eri seikoista. Tunnetaakkaa voi olla vaikea jakaa työyhteisössä, jossa työtilanne on kuormittava ja mennään jaksamisen äärirajoilla tai luottamus ei ole riittävää.

Sosiaalityössä kysymme usein työkaverilta, että miten asiakastapaaminen meni. Rohkea rokan syö: Voisitko ensi kerralla kysyä myös mitä tunteita tapaaminen työkaverissa tai alaisessa herätti?